Ensi-ilta tulee, olenko valmis?

Kohti ensi-iltaa ja sen yli – osa 6

Ensi-ilta tulee, olenko valmis?

Kyllä, yhtä valmis kuin aina ennenkin. Vai en, en tälläkään kertaa.

Työprosessissa ensi-ilta on minulle hankalasti määriteltävissä oleva tilanne. Tuntemuksia on vaikea tavoittaa, ne ovat häilyväisiä ja ristiriidassa keskenään.

Olo on helpottunut. Homma on ohi ja maaliin päästiin. Vai päästiinkö? Onko esitys ensi-illassa valmis? Olenko tavoittanut käsikirjoittajan ajatukset ja muokannut ne näyttelijän ammattitaidon kautta tulkinnaksi, johon yleisö voi samaistua ja joka riemastuttaa? Olisiko voinut tarkentaa, tiivistää, rytmittää toisin, hakea tekstille täysin uusia merkityksiä? Ei, seison asioiden takana ja iloitsen siitä, että myös muut työryhmän jäsenet ovat mukana.

Harjoitus harjoitukselta minulla on vähemmän sanottavaa. Asiat loksahtavat paikoilleen ja alan tuntea itseni tarpeettomaksi. Helpottavaa? Vai tuntuuko tarpeettomaksi itsensä tunteminen pahalta? Pitäisikö mesota jostain vain, jotta saisi itselleen huomiota? Ei. Samassa tahdissa asioiden edistymisen kanssa etäännyn katsomossa fyysisestikin kauemmaksi. Istun eri kulmissa ja penkkiriveillä, loppua kohden yhä kauempana ihmetellen, miten kaikki syntyi? Kuinka ensimmäisestä lukuharjoituksesta on päädytty tähän?

Itse ensi-illassa haluaisin tunkea itseni tekniikkakoppiin. Siellä saisin rauhassa panikoida, puuskuttaa ja hyperventiloida.

Itse ensi-illassa haluaisin tunkea itseni tekniikkakoppiin. Siellä saisin rauhassa panikoida, puuskuttaa ja hyperventiloida. Jännittää näyttelijän, koko työryhmän ja vielä yleisönkin puolesta. Vaikka se on turhaa. Tiedän, ettei minun tarvitse. Kaikki osaavat hommansa, esitys on hiottu viimeisen päälle eikä mikään asia voisi mennä toisin. Tai jos menee, siitäkin selvitään.

Ensi-ilta on jäähyväisten aikaa. Yhtäkkiä työ, joka on pitkään pyörinyt mielessä päivisin ja joskus öisinkin, valveilla tai unissa, päättyy. Esitykset lähtevät rullaamaan ja kohtaavat ilta illan jälkeen yleisönsä, mutta itse en ole siinä mukana. Onko olo tyhjä? Haikea? Kyllä. Surullinen? En. Klisee pitää paikkansa: kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu monta uutta.

Jäähyväisiä en sano vain esitykselle, vaan myös koko työryhmälle. Intohimoiselle ja työmoraaliltaan mahtavalle porukalle, jonka kanssa on kahlattu vastoinkäymiset ja lennetty myötälennot. Se kyllä tuntuu surulliselta. Mutta eipä hätää, tyrkkään itseni vielä muutamaan otteeseen katsomoriville valvomaan esityksiä. Ei työryhmä ole minulta katoamassa mihinkään. Enkä minä työryhmältä.

Vajaa viikko ensi-iltaan. Ilo olla tällä matkalla mukana.