Kirjoittaako vai eikö, siinä pulma

Kohti ensi-iltaa ja sen yli – osa 1

Kirjoittaako vai eikö, siinä pulma

Minä olen pöytälaatikkokirjoittaja. Tuotan tekstiä myös muiden nähtäville, lähinnä mainoskäsikirjoituksia, mutta omia ajatuksiani sisältävät tekstit ja useimmat fiktiiviset tarinani eivät ole nähneet päivänvaloa. Ne saattaisivat ehkä kestää sen, mutta olen monen tekstin kohdalla sitä mieltä, että se mikä piirtyy paperille on minun ja paperin välinen asia. Kirjoittaminen on minulle ennen kaikkea terapiaa.

Nuoruuden haaveeni oli kirjoittaa elääkseni. Minusta piti tulla toimittaja, mutta ajauduin opiskelemaan käsikirjoittamista. Neljässä vuodessa nuori mieli muuttui ja minusta tulikin ääni-ilmaisuun erikoistunut medianomi, joka suoritti myös erikoistumisopintoja käsikirjoittamisesta. Minusta tuli tekstin tuottaja sivulauseessa. 

Minun ei pitänyt kirjoittaa Kahvi mustana, kiitos! -monologiakaan. Olen kirjoittanut monologin alkuja näyttelijäaviomiehelleni Teemu Kettulalle niin kauan kuin olemme tunteneet, mutta yksikään teksteistä ei ole tullut valmiiksi. Ei lähellekään. Aika ei ole ollut kypsä yhteiselle teatteriprojektille, vaikka siitä on usein puhuttu ja haaveiltu. Sysäys tekstin kirjoittamiselle tuli haavekuplamme ulkopuolelta.

Teemu kuiskutteli sopimuksen monologin teosta ohjaaja Katja Kujalan kanssa Sugar – Piukat paikat -harjoituksissa melkein kaksi vuotta sitten. Reiluna aviomiehenä Teemu ei voinut sivuuttaa vaimoaan tässä projektissa, mutta minun ei kuitenkaan pitänyt vielä tässäkään kohtaa tarttua kynään. Tarkoitus oli etsiä hauska valmis teksti, joka sopisi Teemulle juuri nyt. Se oli vaikea tehtävä. Luimme vaihtoehtoja ja tilasimme käsikirjoituksia maailmalta, mutta yksikään niistä ei tuntunut loksahtavan paikoilleen.

Päätin kokeilla. Ja yllätin itseni. Reilussa viikonlopussa minulla oli alun ja lopun lisäksi myös sisältöä tarinan keskikohtaan.

Päätin kokeilla. Ja yllätin itseni. Reilussa viikonlopussa minulla oli alun ja lopun lisäksi myös sisältöä tarinan keskikohtaan. Onneksi olin juuri kokenut pienen ikäkriisin ja ollut kauhuissani siitä, etten pysy enää maailmanmenossa mukana. Ja onneksi minulla oli kotona joku jolle kirjoittaa: oma arjen sankari, joka vaimon vaihtelevista kriiseilyistä ja kummallisista oikuista huolimatta pitää aina paketin kasassa. Teksti syntyi kuin itsestään kiitoksena siitä. Päähenkilöstä ei kuitenkaan tullut meidän Teemu vaan Teemun kaltainen hahmo, jonka jalkaterän asento oli helppo kuvitella tekstiä kirjoittaessa.

Muutaman version jälkeen rohkenin lähettää tekstin Katjalle. Vihreä valo syttyi. Versioita tuli vielä useita, ja niitä tulisi koko ajan lisää, jos ensi-iltapäivämäärää ei olisi päätetty. Ei teksti ole keskeneräinen, mutta luopumisen hetki on vaikea. Kirjoitinko ymmärrettävästi? Tarpeeksi napakasti? Hauskasti? Ja ennen kaikkea: tuleeko tekstistä tällaisenaan kuvitelmieni mukainen teatteriesitys?

Koska olen mukana projektissa muutoinkin, olen saanut seurata prosessia. Kaikki kirjailijat eivät saa. Se on mielenkiintoista, jännittävää ja välillä hirvittävää. Se vaatii malttia ja pitäytymistä omalla tontilla. Harjoituksissa olen kuitenkin ensisijaisesti äänisuunnittelija, en tekstin kirjoittaja.

Nyt kun aloitamme viimeisen rutistuksen kohti ensi-iltaa, en ole ollenkaan huolissani. Teksti on osaavissa käsissä ja esityksestä tulee työryhmän yhteinen teos. Ei minun mielikuvieni tuotos. Juuri niin kuin kuuluukin. Kahdenkeskisestä terapiasessiosta paperin kanssa tuleekin tällä kertaa jotain paljon enemmän.