Rakkauden Rambo vaippaviidakossa

Kohti ensi-iltaa ja sen yli – osa 10

Rakkauden Rambo vaippaviidakossa 

Mistä tunnistaa hyvän käsikirjoituksen? Ainakin siitä, että moni löytää siitä itsensä lähtökohdista huolimatta. Kun Teemu Kettula aloittaa yhden miehen avautumisensa, yleisö lähtee heti mukaan. Naurunhörähdykset kasvavat vähitellen huudahduksiksi ja spontaaneiksi aplodeiksi, kun monologissa kasvatettu jännite saavuttaa huipentumansa. (Huipentumat tosin vaihtelevat stand upista tuttujen punch linejen ja oivallukselle tilaa antavien hiljaisten hetkien välillä, mikä on vain hyvä asia.) Mutta miksi tähän on niin helppo samastua?

Yksi syy on nostalgia. Toisin kuin voisi kuvitella, nostalgia ei kysy ikää. Siinä missä me 70-luvun lapset muistelemme kaiholla VHS-kasetteja ja analogisia korvalappustereoita, 2000-luvun alussa syntyneet ihastelevat retrona mp3-soittimia ja netistä ladattuja, ”waretettuja” elokuvia. Aina tulee uusi sukupolvi, jonka vanhempi väki määrittelee uuden ajan airuiksi senhetkisen teknologian ja ajan hengen mukaan. Siinä ei varsinaisesti kysytä, sopiiko tuo määritelmä kuhunkin yksilönä. Ja kun aikaa on kulunut riittävästi, se alkaakin tuntua omalta tai ainakin yhteiseltä historialta.

Samalla käy niin kuin näytelmän Teemulle. Lapsi siirtää hänet kertaheitolla reliikkien joukkoon, tai ainakin saa pohtimaan vakavasti omaa merkitystään maailmassa. Tämä kysymys on samastumisen ydin: Olenko minä enää pätevä ihmisenä, kelvollinen olemaan olemassa tässä alati muuttuvassa yhteiskunnassa?

Tämä kysymys on samastumisen ydin: Olenko minä enää pätevä ihmisenä, kelvollinen olemaan olemassa tässä alati muuttuvassa yhteiskunnassa?

Kahvi mustana, kiitos! on monologi, jossa näyttelijällä on valtava vastuu esityksen onnistumisesta. Silti Teemu ei ole lavalla yksin. Hänen kanssaan on monta sukupolvea, joiden kautta elämän opettelua peilataan. Isovanhemmat, vanhemmat, puoliso ja lapsi ovat ihmisiä, joita Teemu selvästi rakastaa. Tässä piilee näytelmän salaviisas puoli. Lapsen syntymä on mullistanut keski-iän kynnyksellä olevan miehen elämän, ja hän valvoo öitä halki vauvan kanssa. Pitkinä öisinä hetkinä mielessä pyörii kaikenlaista, ja päällisin puolin tilanne vaikuttaa hankalalta. Silti teatterista poistuessa olemme varmoja, että Teemu pärjää.

Olisi banaalia vakuutella repliikein, että väsymyksestä ja riittämättömyyden tunteista huolimatta hän on onnellinen isyydestään. Ei, tiedämme sen tavasta, jolla hän puhuu vauvalle ja hellyydestä, jolla hän keinuttelee tätä sylissään. Tiedämme sen siitä, että hän on ihailemansa toimintasankari Rambon tapaan valmis venymään äärimmäisiin sankaritekoihin rakkaittensa puolesta. Tällainen sanaton rakkauden osoittamisen tapa on tuttu esimerkiksi Joonas Bärghellin ja Mika Hotakaisen kymmenen vuotta sitten valmistuneesta dokumenttielokuvasta Miesten vuoro. Sanoja ei aina tarvita, vaan teoilla voi osoittaa rakkauttaan arjen keskellä. Jotain hyvin suomalaista siinä on, joskaan en mene väittämään, etteikö sama voisi päteä muuallakin.

Jos ihminen siis on valmis valvomaan joka yö ja nousemaan silti aamuvarhaisella palkkatöihin, hän on eräänlainen rakkauden Rambo. Sankarillinen taistelija, joka selvittää tiensä läpi haisevien puklurättien ja kakkavaippojen yhtä periksiantamattomasti kuin Stallonen hahmo viidakkosodassa konsanaan. Sitä paitsi Rambokin rymistelee jälleen uudessa jatko-osassa elokuvateattereissa. Jos häntä ei haittaa muinaisjäänteen asema, niin ei kai meillä muillakaan ole suurta hätää.