Kohti ensi-ilta ja sen yli – osa 4
Rekvisitöörin elämää – Niin mikä rekvisitööri?
Minä olen rekvisitööri. Teatterimaailmassa työnimike on tarpeistonhoitaja ja toisaalla puolestaan järjestäjä. Itse käytän mielelläni sanaa rekvisitööri, koska se surahtaa omaan korvaan parhaimmalta.
Minua ovat aina kiehtoneet luodut ja keksityt lavastemaailmat ja se, mitä lavan tai kameran takana tapahtuu. Välillä aina havahdun siihen, miten mielekästä työtä saankaan tehdä. Monesti kuitenkin törmään kysymykseen, ”Mitä sinä oikeastaan teet?” Sitä on hankala sinällään selittää, koska rekvisitöörin työ on todella monimuotoista. Työskentelen sitten television tai teatterin puolella, yksikään päivä ei ole samanlainen ja noiden kahden välinen toimenkuvakin on erilainen.
Kaikki lähtee kuitenkin ensin siitä tärkeimmästä eli käsikirjoituksesta. Käsikirjoitus täytyy ensin minun kielelläni ”purkaa rekvisiitasta”. Itselläni on tapana lokeroida asiat: hankittavat ja valmistettavat rekvisiitat sekä lavastuksellinen-, erikois- ja käsirekvisiitta. Parhaimmillaan saan lokeroitua yli pari sataa asiaa. Tästä siirrytään vaiheeseen, jossa keskustellaan ohjaajan ja lavastajan kanssa heidän toiveistaan ja ajatuksistaan. Lokeroitavat rekvisiitat alkavat löytää paikkansa ja monille kysymyksille löytyy myös vastauksia. Kahvi mustana, kiitos! -monologissa sain lokeroitua asiat neljään eri laatikkoon ja rekvisiittaa kertyi kolmisen kymmentä. Minulle tämä monologi on melkoisen helppoa siinä mielessä, että päätähti hoitaa itse rekvisiitan kulun esityksen aikana. Vaihtoja ei ole.
Olen törmännyt myös lauseeseen ”Sä kun olet tuollainen paketinkantaja.” Tämä saattaa pitää paikkansa vain murto-osallisesti. Lisäksi monesti kuvitellaan, että ”Sä vaan haet sen sieltä hyllystä tai kaupasta.” Joskus yhden tietynlaisen rekvisiitan eteen saattaa kulua yllättävän paljon aikaa. Sen kun täytyy olla tietynlainen, tietyn värinen ja tietyn muotoinen. Esine, jota ei ole valmiina saatavilla vaatii pienen tai suuren tuunauksen. Tämä vaihe vaatii siis pitkäjänteisyyttä, luovuutta ja kykyä nähdä, kuinka rekvisiitat toimivat käytännössä. Kahvi mustana, kiitos! -monologissa eniten oikeaa lopullista olomuotoaan on odotellut vauva. Heppoisesta nallesta on muotoutunut kuukausien aikana vahva parikiloinen kypäräpäinen teräsvauva! Hän nauttii vastanäyttelijän menosta ja meiningeistä, eikä hätkähdä enää pienistä!
Hankinta- ja valmisteluvaihe on n. 30% varsinaisesta rekvisiitan kulusta. Kun tarvittavat asiat on löydetty, siirrymme hetkeen, jolloin jokin tietty rekvisiitta pääsee itse esiin. Televisiossa minun täytyy tietää milloin ja missä rekvisiitan täytyy olla kuvissa ja minun on tiedettävä myös sen jatkumot. Kohtauksia kun ei kuvata oikeassa järjestyksessä. Saattaa kulua viikko tai jopa kuukausi, kun sama rekvisiitta tulee taas kuviin. Teatterissa taas jokaisella rekvisiitalla on oma paikkansa ja tietynlainen kulku esityksen aikana. Näistä täytyykin olla muistikartta paperilla, joka luultavasti iskostuu muistiin, kun tarpeeksi monta kertaa esitystä ajaa. Wruuum! Tämä vaihe työssäni vaatii hyvää organisointikykyä.
Eikä tässä vielä kaikki! Työni monimuotoisuudesta kertoo se, että olen rekvisitöörinä setannut paljon kuvauspaikkoja. Se tarkoittaa erilaisten tilojen luomista kuvauksia varten. Näistä lokaatioista tai interiöistä keskustellaan ensin lavastajan kanssa, joka on luonut työlleni tietyt linjat ja suunnitelmat hahmojen kautta. Seuraavaksi mietitään, kuinka tempaista tyhjästä esimerkiksi tietynlainen koti tai kuinka saada näkymään pahisten ällöttävä elämäntyyli jossain ihan erilaisessa miljöössä. Kuvauspaikkojen settaamisessa on taas ihan erilaiset muistilokeroinnit.
Olisi varmasti paljon ai niin -lauseita, joilla voisin jatkaa listaa työni sisällöstä. Unohdin esimerkiksi mainita, että saatan työpäiväni sisällä toimia monessa eri vaiheessa: valmistavana, hankkivana tai stand by -rekvisitöörinä kuvauksissa. Olen ollut onnekas, että saan tehdä tätä työtä näin monimuotoisesti!
Milla Uitto
Kahvi mustana, kiitos! -monologin tarpeistonvalmistaja